Henkilökohtaisesta kasvisuhteestani

Virallistaessani suhteeni siirtolapuutarhaan kasviopillinen tietämykseni rajoittui siihen, että kykenin auttavasti erottamaan kahdenlaisia kasveja: niitä, jotka ovat kauttaaltaan vihreitä sekä niitä, joissa on lisäksi muita värejä. Kehittelin aluksi myös huumorihenkisiä visioita helppohoitoisesta tontista, jolle valetun asvalttipinnoituksen piristykseksi voisi maalailla parkkiruutuja. Vaikka olenkin jo oppinut sen, että televisiot eivät erityisen tehokkaasti kompostoidu, en kuitenkaan vieläkään nimittäisi itseäni varsinaiseksi viherpeukaloksi. Nautin toki suuresti luonnosta ja sen läheisyydestä, mutta tähänastiset puutarhanhoidolliset aikaansaannokseni tuntuvat viittaavan vahvasti siihen suuntaan, että olen lahjakkaampi hoitamaan virtuaalista kuin biologista puutarhaa. Realistina olen siis ainakin toistaiseksi tyytynyt jälkimmäisen osalta tietyn minimitason ylläpitotavoitteeseen.

Koska siirtolapuutarha on puutarha, se myös tuottaa vaihtelevassa määrin erilaista satoa. Kuten ehkä arvata saattaa, suhteeni marjoihin on kompleksinen. Pitkäselkäisenä ja -raajaisena kaupunkilaislapsena opin varhain inhoamaan metsässä hyttysten ininän säestyksellä tapahtuvaa marjamättäillä kykkimistä. Pienten värikkäiden pallojen noukkiminen tuskallisissa ääriolosuhteissa on omassa luokituksessani saanut rauhassa päätyä ehdottomasti vältettävien extreme-lajien joukkoon. En vieläkään suostu poimimaan metsämarjoja ilman välitöntä fyysisen väkivallan uhkaa, mutta puutarhavadelmien suhteen olen päätynyt siihen käsitykseen, että niiden keräily saattaa olla jopa kohtuullisen auvoisaa puuhaa. Toimituksen mukavuustasoa kohottavat huomattavassa määrin olkihattu, miellyttävä suoraselkäinen asento sekä maitopurkista ja narunpätkästä valmistettu talteenottoinstrumentti, joka mahdollistaa molempien käsien vapaan käytön.

Alkuperäinen suhteeni puutarhaomenoihin oli luonnollisesti negatiivinen: ne olivat pieniä, pahoja ja pilaantuivat poimijan käsiin. Aiemmin pyrinkin aina hankkimaan suuria, maukkaita ja paremmin säilyviä omenoita kaupasta, jonne ne oli rahdattu Ranskan tai Itävallan kaltaisista maista. Puutarha-asukkina vietetyt vuodet ovat kuitenkin muuttaneet kasvisuhdettani myös omenoiden osalta. Nykyisin suorastaan pidän omista omenoistamme ja niiden herkullinen maku saa erityistä lisäarvoa siitä seikasta, että ne ovat itse hallinnoimamme puutarhapalstan tuotteita. Omenapuun tuotokset eivät myöskään ole ainoastaan nielemisen kohteita, vaan lisäksi kyseiset kasvit aikaansaavat suurenmoista esteettistä mielihyvää. Eräitä ehdottomista suosikkinäyistäni ovat puutarhaamme omenapuiden lehtien läpi suodattuva ilta-auringon valo sekä hieman myöhäisempi taivaankannen värien kirjo, joka loistaa ajoittain henkeäsalpaavan kauniisti oksastojen tummien siluettien taustalla.

Omenoita tulee joinakin vuosina kahdestakin puusta aivan järkyttävän paljon. Eräs siirtolapuutarhaideologian hienoista alkuperäisistä ajatuksista oli ravintotäydennyksen tuottaminen kaupunkilaisperheiden käyttöön. Liika on kuitenkin omenoidenkin tapauksessa yksinkertaisesti liikaa. Ketään ei voi perustavia ihmisoikeuksia loukkaamatta velvoittaa nauttimaan sosetta, piirakkaa, kuivattuja siivuja ja kaikkia muita kuviteltavissa olevia variaatioita siihen mittaan, että ruumiinaukoista alkaa pursuta omenavaahtoa. Kun liikatuotanto-ongelmaa on hoidettu oman lisätyn kulutuksen lisäksi jakamalla omenoita kaikille halukkaille ja laillisin keinoin suostuteltavissa oleville tahoille, on aika turvautua omenalavaan. Omenalava on arvioni mukaan erinomaisen loistelias keksintö, johon liittyy myös runsaasti henkilökohtaiseen kasvisuhteeseeni kytkeytyvää hienostunutta symboliikkaa.

Saunasta ja sen merkityksestä

Pakilan siirtolapuutarhassa viettämiemme vuosien aikana alueen yhteisöllisyyttä sykkiväksi sydämeksi on hahmottunut yhdistyksen sauna. Kullervo Lehtisen vuonna 1952 suunnittelema rakennus tarjoaa jo itsessään tunnelmallisen aikamatkan vuosikymmenten taakse. Nousu saunan portaita pitkin johtaa kuistille, josta avautuvat kesäisen kauniit joki- ja peltomaisemat. Kulku saunamajurin portin lävitse vie tumman puupinnan hallitsemaan pukuhuoneeseen, josta löytyy viileinä kevät- ja syysiltoina suloista lämpöä hehkuva takka. Kylpyhuoneen ovesta astuttaessa äänimaailman täyttää peltiämpäreiden kolina ja roiskuvan veden lätinä. Löylyhuoneen kaikkeinpyhimmästä paljastuu lopulta aito saunan tuoksu, juuri oikeanlainen hämärä valaistus sekä vaikuttavan löylyvoimainen puulämmitteinen kiuas, johon on ahdettu 850 kiloa kiviä.

Rakennuksen ja sen sijainnin lisäksi saunassamme voi nauttia yhä harvinaisemmaksi käyvästä mahdollisuudesta yhteiseen saunomiseen. Saunavuorojen aikana tarjoutuu kullekin oman toiveensa mukaisesti erinomainen tilaisuus sekä mukavaan jutusteluun että hiljaiseen nautiskeluun. Muistan aluksi kokeneeni miestensaunan lihamuurin ja ajoittain äänekkään seurustelun melkoisena kulttuurishokkina. Jokin tunnelmassa kuitenkin suuresti viehätti ja saunomisesta on nykyisin muodostunut tärkeä, keskeinen ja erottamaton osa puutarhaelämää. Sen lisäksi, että Pakilan siirtolapuutarhan sauna on luonnollisesti maailman paras sauna, se on myös paikka, jossa voi kohdata laajan kirjon ainutkertaisia persoonallisuuksia sekä käsitellä mies- ja naisparlamentin voimin alueen yhteisiä asioita.

Arvokkaan laitoksen toiminnasta ja ylläpidosta pääasiallisen vastuun kantaa saunatoimikunta. Heidän tukenaan on laajempi lämmittäjäjoukko, joka vastaa yksittäisistä saunavuoroista. Lämmittäjien lisäksi oman kortensa kekoon kantavat myös ne lukuisat henkilöt, jotka osallistuvat erilaisiin saunatalkoisiin. Erääksi kevään ehdottomista kohokohdista ovat muodostuneet toukokuiset talkoot, joissa kuistilta poistetaan luukut ja saunarantaan lasketaan laituri. Syyskuisin edessä on ankeampi, käänteiseen suuntaan tapahtuva operaatio, jossa maisema teljetään synkeiden vanerilevyjen taakse ja edessä häämöttää lähes kahdeksan kuukauden kärvistely talviasunnon sähkölämmitteisessä korvikekopperossa, jossa ei puu tuoksu eikä peltiämpäri kolise. Toisaalta viimeiseen kaikuvaan laatikkosaunaan osallistuminen muodostaa masokistisluonteisen paikallisriitin, johon kuitenkin sisältyy idullaan jo kaukana siintävä toivo tulevasta keväästä.

Kirjoituksia Pakilan siirtolapuutarhasta

Siirtolapuutarha on ainutlaatuisen elämänmuodon mahdollistava loistelias instituutio. Olen tällaisesta ihmeestä siinä määrin vaikuttunut, että katsoin puutarhaelämän ansaitsevan oman, aiheelle pyhitetyn bloginsa. Pääasiallisena tavoitteenani on havainnoida ja kommentoida elämää sellaisena kuin se näyttäytyy eräästä Helsingin Pakilassa sijaitsevasta siirtolapuutarhamökistä käsin.

Alueesta otetussa ilmakuvassa puutarhamme muistuttaa roomalaisten valloitusyrityksiä menestyksekkäästi vastustavaa pientä gallialaiskylää, joka on Asterixin lukijoille tuttu. Myös Pakilan siirtolapuutarha on ihmeellinen elämänmuodollinen saareke, jossa hieno kulttuuriympäristö kietoutuu saumattomasti yhteen luonnon kauneuden ja inhimillisen yhteisöllisyyden kanssa.