Henkilökohtaisesta kasvisuhteestani

Virallistaessani suhteeni siirtolapuutarhaan kasviopillinen tietämykseni rajoittui siihen, että kykenin auttavasti erottamaan kahdenlaisia kasveja: niitä, jotka ovat kauttaaltaan vihreitä sekä niitä, joissa on lisäksi muita värejä. Kehittelin aluksi myös huumorihenkisiä visioita helppohoitoisesta tontista, jolle valetun asvalttipinnoituksen piristykseksi voisi maalailla parkkiruutuja. Vaikka olenkin jo oppinut sen, että televisiot eivät erityisen tehokkaasti kompostoidu, en kuitenkaan vieläkään nimittäisi itseäni varsinaiseksi viherpeukaloksi. Nautin toki suuresti luonnosta ja sen läheisyydestä, mutta tähänastiset puutarhanhoidolliset aikaansaannokseni tuntuvat viittaavan vahvasti siihen suuntaan, että olen lahjakkaampi hoitamaan virtuaalista kuin biologista puutarhaa. Realistina olen siis ainakin toistaiseksi tyytynyt jälkimmäisen osalta tietyn minimitason ylläpitotavoitteeseen.

Koska siirtolapuutarha on puutarha, se myös tuottaa vaihtelevassa määrin erilaista satoa. Kuten ehkä arvata saattaa, suhteeni marjoihin on kompleksinen. Pitkäselkäisenä ja -raajaisena kaupunkilaislapsena opin varhain inhoamaan metsässä hyttysten ininän säestyksellä tapahtuvaa marjamättäillä kykkimistä. Pienten värikkäiden pallojen noukkiminen tuskallisissa ääriolosuhteissa on omassa luokituksessani saanut rauhassa päätyä ehdottomasti vältettävien extreme-lajien joukkoon. En vieläkään suostu poimimaan metsämarjoja ilman välitöntä fyysisen väkivallan uhkaa, mutta puutarhavadelmien suhteen olen päätynyt siihen käsitykseen, että niiden keräily saattaa olla jopa kohtuullisen auvoisaa puuhaa. Toimituksen mukavuustasoa kohottavat huomattavassa määrin olkihattu, miellyttävä suoraselkäinen asento sekä maitopurkista ja narunpätkästä valmistettu talteenottoinstrumentti, joka mahdollistaa molempien käsien vapaan käytön.

Alkuperäinen suhteeni puutarhaomenoihin oli luonnollisesti negatiivinen: ne olivat pieniä, pahoja ja pilaantuivat poimijan käsiin. Aiemmin pyrinkin aina hankkimaan suuria, maukkaita ja paremmin säilyviä omenoita kaupasta, jonne ne oli rahdattu Ranskan tai Itävallan kaltaisista maista. Puutarha-asukkina vietetyt vuodet ovat kuitenkin muuttaneet kasvisuhdettani myös omenoiden osalta. Nykyisin suorastaan pidän omista omenoistamme ja niiden herkullinen maku saa erityistä lisäarvoa siitä seikasta, että ne ovat itse hallinnoimamme puutarhapalstan tuotteita. Omenapuun tuotokset eivät myöskään ole ainoastaan nielemisen kohteita, vaan lisäksi kyseiset kasvit aikaansaavat suurenmoista esteettistä mielihyvää. Eräitä ehdottomista suosikkinäyistäni ovat puutarhaamme omenapuiden lehtien läpi suodattuva ilta-auringon valo sekä hieman myöhäisempi taivaankannen värien kirjo, joka loistaa ajoittain henkeäsalpaavan kauniisti oksastojen tummien siluettien taustalla.

Omenoita tulee joinakin vuosina kahdestakin puusta aivan järkyttävän paljon. Eräs siirtolapuutarhaideologian hienoista alkuperäisistä ajatuksista oli ravintotäydennyksen tuottaminen kaupunkilaisperheiden käyttöön. Liika on kuitenkin omenoidenkin tapauksessa yksinkertaisesti liikaa. Ketään ei voi perustavia ihmisoikeuksia loukkaamatta velvoittaa nauttimaan sosetta, piirakkaa, kuivattuja siivuja ja kaikkia muita kuviteltavissa olevia variaatioita siihen mittaan, että ruumiinaukoista alkaa pursuta omenavaahtoa. Kun liikatuotanto-ongelmaa on hoidettu oman lisätyn kulutuksen lisäksi jakamalla omenoita kaikille halukkaille ja laillisin keinoin suostuteltavissa oleville tahoille, on aika turvautua omenalavaan. Omenalava on arvioni mukaan erinomaisen loistelias keksintö, johon liittyy myös runsaasti henkilökohtaiseen kasvisuhteeseeni kytkeytyvää hienostunutta symboliikkaa.